Rakennusalan historiaa

Avignonin sillan salaperäinen historia

to 3. toukokuuta 2018 11.58.00

Teksti:
Dipl.ins Seppo Rantanen
Dipl.ins Raimo Sormunen
Dipl.ins Tuomas Kaira

 

Joki, kaupunki ja silta

Avignonin kaupunki sijaitsee etelä- Ranskassa Vauclucen maakunnassa Rhône-joen itärannalla noin 80 kilometrin päässä Välimerestä. Kaupunki on roomalaisten perustama ja sen alkuperäinen nimi oli Avenia. Historiasta Avignon tunnetaan paavien karkotuspaikkana keskiajalla. Nykyään kaupunki on tunnettu vilkkaasta kulttuurielämästään ja erilaisista festivaaleistaan.


Kuva 1. Avignon sijaitsee 80 kilometrin päässä Välimerestä.

 

Rhône-joki saa pääosin alkunsa Alpeilta, josta virtaa lukuisia pieniä jokia Geneven järveen. Rhône alkaa järven eteläreunasta ja laskee Välimereen Marseillen länsipuolella. Joki on ollut eri sivilisaatioiden tärkeä kulkureitti jo neoliittiselta ajalta asti.  Rhôneen yhtyy useita sivujokia. Alppien  jäätiköiden takia Rhône on vuolas ja voimakas virta, jonka tulvat saattavat olla rajuja. Tulvien mukana tulee usein virtauksen irti repimiä puita ja rakenteita, kovimpina vuosina jopa jäälauttoja. Muistiinpanojen mukaan joen pinta voi Avignonin kohdalla nousta jopa viisi metriä, ja on merkintöjä jopa yli seitsemän metrin tulvasta. Tiedot ovat osin keskiaikaisia ja siten epävarmoja. Mahdollisesti niissä on mukana siltojen aiheuttaa patoutumista.

 Avignonin kohdalla joen keskellä on Barthelasse-saari, joka jakaa virtauksen kahteen uomaan. Varsinkin läntisen uoman virtaus on voimakas.

Kaupungilla on keskiaikainen ympärysmuuri. Sen sisällä on linnamainen Paavin palatsi, jossa paavit olivat Ranskan kuninkaan pakottamina maanpaossa vuosina 13051377.  Kaupungissa on myös paljon roomalaisaikaisia rakenteita ja muistomerkkejä. Kuuluisin muistomerkki on kuitenkin raunioitunut Avignonin silta.  


Kuva 2. Avignonin silta

 

Silta on aikoinaan ylittänyt joen Barthelasse-saaren kohdalla, mutta nyt on jäljellä ainoastaan neljä kaarta itärannalla. Silta päättyy kaupungin muuriin, joka siis tavallaan toimii itäisenä maatukena. Sieltä voitiin samalla tehokkaasti valvoa joen yli tulijoita.  Joen länsirannalla sijaitsee kuningas Filip Kauniin torni. (Filip IV le Bel 1268-1314, lisänimi  voidaan ehkä kääntää myös ”Suuri”). Torni toimi aikoinaan sillan läntisenä maatukena ja vartiotornina.  

Siltakaarissa kiinnittää huomiota niiden muoto, joka on siro ellipsien yhdistelmä. Muotoilussa oli siis antiikista keskiajalle siirryttäessä tapahtunut muutos roomalaista puoliympyräkaarta hoikempaan rakenteeseen. Pilarit ovat tosin massiiviset koska silta on rakennettu kaari kerrallaan. Pilarien ja niiden perustusten on täytynyt kestää työnaikainen  toispuolinen kaaren horisontaalivoima kun telineet on purettu ja siirretty seuraavaan aukkoon. Barthelasse-saaren länsipuolella siltalinjassa oli taite siten, että silta ylitti läntisen haaran virtaukseen nähden kohtisuorasti.  Kivikaarisillassa pystyttiin siis toteuttamaan teknisesti vaikea ja lisärasituksia aiheuttanut suunnanmuutos.


Kuva 3. Barthelasse-saaren länsipuolella siltalinjassa oli taite siten, että silta ylitti läntisen haaran virtaukseen nähden kohtisuorasti.

 

Antiikin aikana joki ylitettiin Avignonin kohdalla lautoilla. Silta rakennettiin vuosina 1177–1185. Sillan tiedetään olleen olemassa vuonna 1189, sillä kaupungin arkistossa on säilynyt siltä vuodelta alkuperäinen, mutta huonokuntoinen pergamenttiasiakirja, jossa määrätään ylittäjille siltamaksu.

Voimakkaasti uskonnollisella keskiajalla rakentamiseen liittyi tarina nuoresta Bénézet-paimenesta, joka taivaallisesta kehotuksesta esitti sillan rakentamista. Tarinat ovat yleensä tarinoita, mutta  tällainen henkilö on ollut olemassa ja saatuaan kaupungin kirkolliset ja maalliset johtajat vakuuttuneeksi hankkeen tarpeellisuudesta hän aloitti rakentamisrahojen keräämisen. Siltaa tarvittiin pyhiinvaeltajille ja kauppiaille. Bénézetin sarkofaki sijoitettiin aikanaan yhden siltapilarin yhteyteen rakennettuun pieneen kappeliin. Silta tunnetaankin tästä syystä myös nimeltä Pont de Saint-Bénézet. Siltaan liittyi siis edellä mainittu kappeli ja myös sairaalamatkaajien käyttöön. Sairaalan paikka on ollut kaupungin ympärysmuurin sisällä sillan maatuen lähellä.  

Pitkään oli vallalla käsitys, nyt näkyvät neljä siltakaarta ovat tämän Bénézetin sillan jäännöksiä. Kuviteltiin esimerkiksi, että silta olisi rikkoutunut ajan myötä tulvien ja kapinoiden johdosta tai että silta olisi peräti pommitettu hajalle vasta viime sotien aikana.

Totuus on kuitenkin erilainen.

Kivirakenteisen sillan kokonaispituus ennen sortumistaan oli mittausten mukaan noin 920 metriä.  Siinä oli 22 kaarta, joiden aukot olivat keskimäärin 30– 32 metriä, mutta joukossa oli myös 52 metrin aukko.  Pilarien leveys sillan suunnassa oli noin 7,10–7,30 metriä. Sillan ajoradan leveys oli viisi metriä. Holvit muodostuivat neljästä rinnakkaisesta noin 1,20 metriä leveästä kivikaaresta. Kivien saumoissa ei käytetty laastia, mutta välissä oli sidekivikerroksia. Joessa olevat pilarien perustukset oli muotoiltu teräviksi sekä ylä- että alavirran puolella, jotta virran kuluttava vaikutus olisi mahdollisimman vähäinen. Tulva-aikana korkealle nouseva vesi pääsi virtaamaan myös pilareihin tehdyistä tulva-aukoista.


Kuva 4. Kivien saumoissa ei käytetty laastia, mutta välissä oli sidekivikerroksia.

 

Historiantutkijat epäilivät usein aiheellisesti sillan lyhyttä, vain kahdeksan vuoden rakentamisaikaa. Tiedettiin, että vastaavanlaisten ja pienempienkin kivikaarisiltojen rakentaminen saattoi kestää 40–50 vuotta. Rhônen leveyden, syvyyden ja voimakkaan virtaaman johdosta kivisillan rakentaminen kahdeksassa vuodessa olisi ollut erityisen vaativaa tai suorastaan mahdotonta varhaisella keskiajalla.  Sekin otaksuma esitettiin, että paikalla olisikin aikaisemmin ollut roomalaissilta, jonka kaaret olisivat sortuneet, mutta pilarit  jääneet käyttökelpoisiksi. Bénézet olisi sitten rakentanut puusillan käyttäen hyväksi säästyneitä kivipilareita. Mutta roomalaisen sillan sortuminen  olisi pitänyt alkaa tukien tuhoutumisesta, joten teoria ei ole oikea.

Historiantutkijoiden tulkinta roomalaisajan sillasta päätyi usein seuraaviin seikkoihin:   

Avignonin kohdalla Rhône oli liian voimakas virta, mikä esti rakentamisyritykset. Rakentaminen saatettiin aloittaa, mutta työ jäi kesken. Tyydyttiin siis Rhônen itärantaa kulkevaan Agrippa-tiehen, joka oli lisäksi turvallisempi Gallialaisheimojen hyökkäyksien takia.

Sillasta olisi välttämättä jäänyt historiaan tarinoita, mutta sellaisia ei ole.

Joen ylitys Tarragonaan eli Espanjaan pääsemiseksi Via Domitiaa pitkin on siis tehty lautoilla Rhônen suiston alueella. Kuvassa näkyy Massilia, joka on Marseille. 


Kuva 5. Kuvassa näkyy Massilia, joka on nykyään Marseille.

 

Myöskään joen länsirannalle ei antiikin aikana syntynyt kaupunkiasutusta, minkä sillan olemassaolo olisi mahdollistanut. Toisaalta Julius Ceasar oli kyllä aikanaan rakentanut puusillan jopa Rheinin yli. Joka tapauksessa ajanlaskun alussa Rooma ja sen tieverkosto olivat mahtavimmillaan. Välimerestä oli tullut valtakunnan sisämeri.

Siltapaikkatutkimuksia varten perustettiin vuonna 2013 suuri poikkitieteellinen tutkimusryhmä PAVAGE, jossa on teknisen alan ohella edustettuna myös muun muassa arkeologian, historian, geomorfologian, ympäristötutkimuksen, entisöinnin asiantuntijoita. Tutkimuksissa selvisi, että voidaan melko luotettavasti osoittaa Bénézetin saapuneen Avignoniin vuonna 1177 ja aloittaneen silloin rakennustyöt. Mutta varmana pidetty asiakirja sillan valmistumisvuodesta ja siltamaksun määräämisestä vuonna 1185 ei kestä historiallista analyysia. Osoittautui, että asiakirja on huonolaatuinen kopio. Vuosi 1185 on Bénézetin kuolinvuosi. Siltamaksuasiakirjan kopio osoittautui tehdyksi vasta 1400-luvulla, jolloin Ranskan kuningaskunnan vaatimukset Avignonin kaupungin omistuksesta olivat voimakkaita. Haluttiin laajentaa valtakuntaa itään ja muuttamalla historiallisia totuuksia haluttiin sotilaspoliittisista syistä kertoa, että Avignon on ”vanha ranskalainen kaupunki”.

Vuonna 1226 Ranskan kuningas Ludvig VIII (11871226) piiritti Avignonin kaupunkia valloitus- ja uskonsotiensa yhteydessä (albinilaissodat). Rhône oli tuolloin vielä Ranskan itäraja, itäpuolella oli paavin valtio. Kaupungin antautumisen jälkeen kuningas määräsi rangaistukseksi kaupungin rakennuksia hävitettäväksi. On mahdollista, että myös silta tuhottiin silloin, ainakin osittain. Puurakenne ainakin olisi ollut helppo polttaa.

Joka tapauksessa hävityksen jälkeen rakennustyöt aloitettiin pian uudestaan vuonna 1234. Rakentamiseen meni aikaa yli 40 vuotta ja sillan kerrotaan olleen taas käytössä vuosisadan lopulla, mutta nyt kivikaarisiltana. Tosin vielä vuonna 1345 tehtiin asiakirjojen mukaan siltatöitä. Vuosiluvut ovat hieman epätarkkoja, mutta silta on nimetty tässä vuoden 1345 mukaan. Tämä rakentamisaika on realistinen. Avignonissa oli tuolloin paavina Clément VI, joka voimakkaasti tuki kaikkea rakentamista.

Mutta ongelmia tuli. Keskiajalla alkoi Euroopassa ilmaston kylmeneminen, jota yleisesti kutsutaan nykyisin Pieneksi Jääkaudeksi (PJK). Vuoristoissa lumentulo lisääntyi ja jäätiköt kasvoivat 1500–1700 luvuilla. Rhônen tulvat voimistuivat ja kuljettivat mukanaan puita ja muuta siltaan patoutuvaa tavaraa. Avignonin kohdalla virtaukset myös kerrostivat uudelleen joenpohjan hiekka- ja soramassoja ja siten siirsivät Rhônen uomaa itään. Virtaus kuljetti maamassoja pois sillan perustusten ympäriltä. Se oli sillan kannalta vahingollista. Ilmeisesti vuoden 1669 suuri tulva oli liian voimakas siltarakenteille ja aiheutti paljon vaurioita. Suurten ja jatkuvien kustannusten takia sillan ylläpidosta luovuttiin.

Nähtävissä olevat neljä kaarta joen itärannalla ovatkin siis tämän vuonna 1345 valmistuneen sillan raunioita.

Siltarauniot herättivät kovasti mielenkiintoa ja uteliaisuutta johtuen suuresti myös siitä, että ne pitkään liitettiin Saint-Bénézet pyhimyslegendaan. Historioitsijat ja arkeologit kiinnostuivat rakenteesta 1800-luvulla ja tutkimustulokset aiheuttivat tulkintaeroja. Pitkään myös uskonnolliset vakaumukset olivat vahvasti mukana suuntaamassa tutkimuksia ja tulkitsemassa tuloksia, jopa arkeologien ja insinöörienkin keskuudessa. Vuonna 1880 Rhônen vedenpinnan ollessa poikkeuksellisen alhaalla arkeologit totesivat hämmästyksekseen, että sillan pilariperustuksien alla on jäänteitä vielä vanhemmasta sillasta. Tutkimusten edetessä  vahvistuikin käsitys, että paikalla on ollut silta jo roomalaisaikana ja on päädytty siihen, että paikalla onkin ollut kolme siltaa: roomalainen kivisilta, Saint Benezetin puu-kivisilta vuodelta 1189 ja vuonna 1345 valmistunut kivisilta. Näin selittyisi se, miksi Benezetin puusillassa olisi ollut kivipilareita. Ne siis olivat vanhasta antiikin sillasta säästyneitä! Toisaalta outoa on, ettei suuresta roomalaissillasta ole historiallisia tietoja, ylläolevat vuosiluvutkin ovat epävarmoja. Ei edes sitä tiedetä mikä rikkoi roomalaissillan tai onnistuivatko roomalaiset koskaan rakentamaankaan sillan koko joen yli.

 

Kuva 6. Avignonin sillan paikalla onkin saattanut olla kolme eri siltaa.

 

Kuvassa 7 on esitetty vuoden 1345 sillan pilariraunio, jonka vieressä ja osittain allakin näkyy vanhemman pilarin jäänteitä. Nämä vanhat kivet näyttävät olevan romahtaneen roomalaisen puoliympyräkaaren eli (ranskaksi) plein cintre’n kantoja. Edelleen voidaan päätellä, että kyseinen puoliympyräkaari on ollut paljon korkeampi kuin nyt näkyvä vuoden 1345 ellipsiyhdistelmäkaari.


Kuva 7. Sillan pilariraunion vieressä näkyy vanhemman pilarin jäänteitä.

 

Noin 20 kilometriä Avignonista etelään sijaitsee kolmikerroksisen Gardin maantie- ja vesijohtosillan raunio. Gard on kiistatta roomalaissilta ja rakennettu ajanlaskumme alkuvuosina. Vertaamalla Gardin sillan kiviä Avignonin vanhimpiin kiviin voidaan nähdä paljon yhtäläisyyksiä.

Kuvan 1 kartasta selviää, miksi roomalaiset yleensä olisivat rakentaneet sillan juuri tähän paikkaan. Se oli tärkeä paikka, koska siinä Roomasta tuleva tie olisi päässyt siltaa pitkin joen yli. Lounaaseen lähti via Domitia kohti Tarragonaa (nykyistä Espanjaa).  

Gardin silta on rakennettu via Domitian varressa sijaitsevan Nîmesin varuskuntakaupungin vesijohtoa  varten ja näin ollen tuntuisi johdonmukaiselta, että tie ja siis myös Avignonin silta olivat jo olemassa, kun ryhdyttiin suuritöiseen vesijohtohankkeeseen. Kuitenkaan ei ole tietoa Avignonin roomalaissillan rakentamisvuosista.

Sillalle pilarin kohdalle rakennetun kappelin alaosa on myös todettu vanhemmaksi kuin nähtävillä olevat muut siltarauniot. Kyseisen pilarin paikka poikkeaa hieman muiden pilarien osoittamasta siltalinjasta. On ilmeistä, että ryhdyttäessä rakentamaan siltaa vuonna 1234 vanha kappeli haluttiin säilyttää. Vanha linja säilytettiin kappelin kohdalla vaikka ajorata jäi sen kohdalta vain 1,8 metriä leveäksi.

 

Roomalaiset olivat taitavia rakentajia

Antiikin aikana kiviset kaarirakenteet olivat olleet käytössä jo kauan ennen roomalaisia muun muassa Kaksoisvirtain maassa, Egyptissä, Kreikassa, Kiinassa ja jopa etruskeilla. Mutta näissä paikoissa varsinaiset kantavat rakenteet olivat kuitenkin pääasiassa pilareita ja niiden kannattamia palkistoja – kaaret olivat pieniä ja harvinaisia. Tämän voimme vieläkin todeta esimerkiksi Kreikassa Korinthin raunioilla. Roomalaiset perivät kivikaarien rakentamistaidon perusteet näiltä vanhemmilta kulttuureilta.  Silti roomalaiset olivat ensimmäisiä, jotka alkoivat järjestelmällisesti kehittää kaarirakennustekniikkaa. Rooma tarvitsi laajentuessaan armeijalleen luotettavat, kaikkina vuodenaikoina käytettävissä olevat tiet. 

Rooman elintarvikehuolto tuli myös vähitellen riippuvaiseksi valloitetuista maakunnista.   Verrattuna puurakenteisiin ja kivipalkkeihin kivikaaret pystyivät kantamaan verrattomasti suurempia kuormia ja mahdollistivat näin myös suuremmat tukivälit.   Rooman vahva keskusvalta siis aikaansai kaaritekniikan käyttöönoton laajalti Euroopassa ja samalla roomalaiset myös standardisoivat tämän rakentamismenetelmän. Myös betonin käyttö levisi hetkellisesti Eurooppaan roomalaisten ansiosta.

Rooman valtakunnan aikana ei vielä ollut teknillistä koulutuslaitosta, vaan kokemus ja taito siirtyivät työn kautta vanhemmilta ammattimiehiltä oppipojille. Sillä saralla roomalaisten toiminta ja työn tulokset osoittivat hyvää taitoa, ammattiylpeyttä ja kurinalaisuutta.

Eri alojen ammattimiehille riitti töitä valtakunnan laajentuessa. On selvää, että taitavimmat rakentajat siirtyivät myös johtamaan töitä yhdessä sotilaiden kanssa tai jopa itsenäisesti. Työvoiman muodostivat legioonalaiset ja orjat. Valitettavasti juuri orjalaitos halpana ratkaisuna hidasti tekniikan kehitystä antiikin aikana. Valloitettujen provinssien maatyöläisten palkat olivat kai myös varsin vähäiset.

 

Roomalaisten kivityöt

Kivirakenteiden osalta on syytä mainita erityinen ammattikunta ranskalaiselta nimeltä appareilleur. Se vastasi kivien suunnittelusta, veistämisestä ja asentamisesta rakenteisiin. Heidän nimimerkkejä voimme vieläkin lukea siltakivien pinnoista. Louhimot saattoivat sijaita kaukana rakennustyömaasta ja siten oli tietysti välttämätöntä, että kivet mitattiin, hakattiin ja merkittiin tarkasti ennen kuljetusta. Tiedetään varmasti, että roomalaiset laativat rakennepiirustuksiakin. Roomalaisten suosima kivi oli kalkkikivi (limestone), joka on helpommin työstettävää kuin esimerkiksi graniitti, mutta kuitenkin riittävän lujaa rakennuskiveksi. Myöskin rakenteiden koekokoamisia jo louhimoilla saatettiin tehdä.  

Toinen erityistä taitoa vaatinut työ oli varmasti betonin valmistaminen ja betonointityö.  

 

Roomalaisten betoni

Roomalaiset oppivat tekemään betonia jo ennen ajanlaskun alkua. Esimerkkiä he varmasti saivat mm kreikkalaisilta, jotka olivat jo aikaisemmin tehneet kokeiluja – kalkkikiveähän on saatavilla useissa maissa. Roomalaiset sekoittivat kalkkikiveä pozzolana-nimiseen vulkaaniseen materiaaliin, jota oli saatavilla Napolin ja Rooman lähistöiltä.  Pozzolana sisälsi myös alumiinia ja silikaa, mikä paransi seoksen laatua ja helpotti käsittelyä. Sekoitussuhteena käytettiin yksi osa kalkkia kolmeen osaan pozzolanaa, vedenalaisissa valuissa suhde oli 1:2.

Roomalaisen betonin vesi-sementti-suhteesta ei ole tietoa, mutta oletettavasti se oli kovin vaihtelevaa. Betonin lujuus lienee siten ollut vaatimaton – ehkä luokkaa 5 MN/m². Raudoitusta ei antiikin aikana käytetty, eikä ehkä käytetty muottejakaan siinä mielessä kuin me asian ymmärrämme. Muotit rakennettiin erilaisista kivimateriaaleista.

Roomalaisten tiedetään betonoineen myös vedenalaisia rakenteita muun muassa kylpylöihin ja siltojen perustuksiin. Tämä on hämmästyttävää, koska vedenalainen työ on vielä nykyäänkin haasteellista eikä aina onnistu. Ranskalainen historiakirjoitus vakuuttaa jatkuvasti, että antiikin siltojen perustuksiin Ranskassa olisi käytetty betonia, myös vedenalaisissa rakenneosissa. Avignonin sillan tutkimuksissa ei ole vielä raportoitu betonilöydöksistä. Ilmeisesti vuolaan virran aiheuttama massan huuhtoutuminen ja muut haasteet ovat estäneet yritykset. 

Roomalaisilla oli kolmekin tapaa rakentaa veteen siltojen perustuksia: (Vitruviuksen Architecturan mukaan)

  • Ensimmäinen menetelmä oli lyödä paaluja tiheästi tulevan perustuksen ympärille. Paalujen välit tiivistettiin puunoksilla eli vitjaksilla tai muilla vastaavilla. Tätä kehikkoa käytettiin sitten muottina ja sen sisään valettiin massiivinen betonilaatta.  On hyvin epävarmaa, että tällä menetelmällä on voitu rakentaa betoniperustuksia veden alle virtaavaan jokeen.
     
  • Toinen tapa oli upottaa veteen muotti, jossa oli tai ei ollut pohjaa ja rakentaa sen sisään kiviarina tai valaa betonilaatta veden alla. Muotti voitiin myös koota kelluvan, ankkuroidun lautan päälle. Muotin upotus tapahtui sitten lisäämällä siihen kiviä ja betonia. On todettu, että rakentajilla on ollut usein vaikeuksia pysyttää virtauksessa muotti juuri tarkoitetulla paikalla ja tavoitellussa suunnassa.
     
  • Kolmas tapa oli sitten kehittynein ja edellisiä vaativampi. Siinä yritettiin saada kantava perustamistaso näkyviin ja päästä tekemään perustus kuivatyönä. Kuten ensimmäisessä tavassa pohjaan lyötiin tiheästi paaluja, mutta nyt kahteen rinnakkaiseen riviin, noin metrin päähän toisistaan. Paalurivien väliin sullottiin savea, johon oli sekoitettu olkia. Muodostunut vesitiivis muotti piti tyhjentää vedestä ja kantamattomista maa-aineksista. Jos kantava maa pystyttiin tavoittamaan, tehtiin siihen pilarin peruslaatta betonista tai kivistä. Jos kantava pohja oli syvemmällä, lyötiin tulevan peruslaatan alle paaluja.  Paalujen päälle koottiin lankuista taso kivi- tai betonilaattaa varten. Antiikin aikana muotin tyhjentäminen oli aina ongelma. Roomalaisilla oli varmasti käytössään esimerkiksi Arkimeden ruuvi, mutta se oli tehoton, paljon ja jatkuvaa työvoimaa vaativa laite. Ihmistyövoimalla pyöritettäviä vesimyllyjäkin on saattanut olla. Maa-ainesten nostoon oli ehkä työntekijöiden pyörittämiä vinttureita. Selvää on, ettei laitteilla päästy kovin syvälle.

Kuvassa 8 on esitetty joesta tutkimuksien yhteydessä nostettu paalu. Länsirannalta löydettyjen kuusipuisten paalujen vuosirengastutkimukset kertovat, että paalujen puut ovat IX ja XI vuosisadalta. Itärannalta perustuksien alta löydetyt tammilankut ovat taasen roomalaisajalta vuosilta 290 - 530 jKr. On huomattava, että vuosirengastutkimukset kertovat vain puiden kaatamisajan kohdan. Paalut varustettiin usein metallisilla paalukärjillä, jotka estivät puun rikkoutumisen ja edesauttoivat tunkeutumista. Kuvan paalussa metallikärkeä ei ole. Betonijäännöksistä paalujen yhteydessä ei ole mainintoja.


Kuva 8.  Joesta siltatutkimuksien yhteydessä nostettu paalu.

 

Roomalaisten rakentamissa betonirakenteissa on harvoin nähtävillä betonipintoja. Yleinen käsitys on, että haluttiin piilottaa harmaanvärinen ja karkea valupinta. Käytettiin kivi-, kivilaatta-, tiili-  tai keramiikkapintoja. Toisaalta pinnoitus voitaneen ymmärtää toisinkin. Roomalaisilla ei ollut sahateollisuutta. Betonirakennetutkimuksissa ei ole kerrottu puumuottilöydöksistä. Ehkä muotit tehtiinkin edellä mainituista kivi-tiililadoksista, jotka antoivat rakenteelle kauniin ulkonäön, ja tartunnan ollessa riittävä ne olivat myös osa kantavaa rakennetta. Jälleen tulevat vastaan ongelmat, joita vedenalaisessa  rakentamisessa on täytynyt olla. Eli onko voitu käyttää tällaista kivimuottitekniikkaa virtaavassa joessa? Löydöksistä ei ole mainintoja.

 

Ajatuksia sillan sortumisesta

Rooman valtakunnan loppuaikoina, noin vuosina 300 - 600 jKr,  rakentaminen provinseissa varmasti vähitellen väheni ja päähuomio keskittyi Italiassa olevien alueiden puolustamiseen. Ympäröivät kansat, jotka valloittivat ajan oloon maansa takaisin eivät tietenkään tarvinneet hyviä tieyhteyksiä Roomaan. Antiikin aika loppui. Rakentamisessa ei enää tapahtunut roomalaisille tyypillistä järjestelmällistä kehittymistä, jopa betonin valmistaminen unohtui.  Kun varhaisella keskiajalla taas jatkettiin teiden rakentamista Euroopassa se perustuikin jo paljolti kirkon tarpeisiin. Rakennettiin kirkkoja ja luostareita jne. Teitä ja siltoja rakennettiin hallinnon tarpeisiin, pyhiinvaellusreiteille ja vähitellen myös kauppareiteille. Kivisiltojen tekniikka noudatti vielä pitkään roomalaisten perintöä, mutta Avignonin sillassa nähdään kuitenkin jo hieman luovutun holvien puoliympyräkaaresta. Esitetty uusi muoto eli kaksoisellipsikaari on ainakin nimityksenä ongelmallinen. Muodolle käytetään myös nimitystä kolmikeskeinen ellipsi, mikä on vielä mystisempi.

Voitaisiin ajatella, että kun kirkoissa pyrittiin puoliympyräkaaresta ylöspäin goottilaiseen kaareen eli kohti valoa (ja Jumalaa), niin silloissa venytettiin ympyränkaarta vaakasuunnassa taloudellisista syistä – siis vesistösilloissa vähemmän perustuksia veteen. 

Perustuksien rakentamisessa noudatettiin varmaankin edelleen roomalaisten tekniikkaa.

Roomalaisilla ja heidän seuraajilla kivien työstötekniikka oli korkealuokkaista, sen osoittavat esimerkiksi Avignonin ja Gard’n sillat. Kaarien sortuminen ei siis johtunut kivien rikkoutumisesta. Perustukset sen sijaan olivat  heikko kohta. Ei ollut vielä teoreettisia tai kokeellisia menetelmiä perusmaan kantavuuden ja painumien selvittämiseen. Coulombin, Eulerin ja Perronetin aika koitti vasta yli 1 000 vuotta myöhemmin.

Paalut olivat lyhyitä ja niiden tunkeutuma kantavaan maahan vähäinen. Paalujen päälle asennettiin pilarikivet joko suoraan ilman erityistä kiinnitystä tai paalujen päälle tuli  lankkuarina, jolle kivet ladottiin. Myös betonia käytettiin, mutta sitäkään ei voitu (osattu) kiinnittää paaluihin. Paalujen yläpäät ovat siten saattaneet liikkua ulkoisten voimien johdosta. Usein käytetty lankkuarina kaaren kannan alla on liukutasona vain pahentanut tilannetta. Työssä tapahtuneiden tahattomien mittapoikkeamien ja epäkeskisyyksien aiheuttamien lisärasitusten merkitys tunnettiin huonosti. Kivikaarien kannat olivat siten alttiita siirtymille sekä sillan pituus-, poikki- ja pystysuunnassa.

Siltalinjalla on suoritettu arkeologisia luotauksia joen pohjassa aivan viime vuosinakin. Tuloksista havaitaan, että kaari- ja pilarikivet ovat usein sortuneet virtauksen suuntaan pois siltalinjalta – siis tulvan aiheuttaman poikittaisvoiman suuntaan. Joen rannoilta ja Barthelasse-saarelta ei niinkään ole löytynyt siltakiviä, mikä johtuu siitä, että kaupunkilaiset ovat mielellään käyttäneet omiin rakennuksiinsa näitä erinomaisia roomalaistuotteita. Betonilöydöksistä ei ole mainintoja. Kuvassa 9 näkyy säilynyt sillan osa kuvan oikeassa alareunassa. Joen länsirannalla näkyvä oranssi neliö (1) on kuningas  Flip Kauniin torni ja Barthelasse-saaressa näkyvä oranssi tähti (2) on ainoa säilynyt siltapilarin raunio. Joen pohjassa olevat siltakivet on merkitty pienillä oransseilla ympyröillä (4). Pienet valkoiset ympyrät ovat kairauspisteitä.


Kuva 9. Siltalinjalla on suoritettu arkeologisia luotauksia joen pohjassa aivan viime vuosinakin.

 

Avignonin sillan neljästä kaaresta on muodostunut tälle kulttuurikaupungille ikoni, joka kertoo paikkakunnan pitkästä ja mielenkiintoisesta historiasta.

1800-luvun arkeologisten tutkimusten löydöt herättivät ajatuksen, että sillalla saattoi olla elementtejä jopa roomalaisajoilta saakka. Se  herätti suuresti kiinnostusta siltaa kohtaan ja tutkimuksia on jatkettu siitä asti.  Nykyaikaiset tutkimusmenetelmät ja -laitteistot  antavat jatkuvasti uutta tietoa asiasta. Esimerkiksi aloittivatko roomalaiset siltatyöt ja rakensivat itärannalle jo muutaman kaaren, mutta sitten jokin syy keskeytti yrityksen? Saavuttiko antiikin tekniikka rajansa vai kohtasivatko roomalaiset muita vastuksia? Mikä on ollut Agrippatien merkitys tähän kysymykseen?

Vielä on ongelmia arkeologien, insinöörien ja historiantutkijoiden selvitettäväksi.   

 

 

Lähteet:

Ponts de France, Presses de l’école nationale des Ponts et Chaussées, Paris 1982

Les ponts en maçonnerie, Ministère des transports, Setra, Paris, Bagneux 1982

Marie, Denis-Marcel (1953): Le pont Saint Bénézet. Étude historique et archéologique d’un ouvrage en partie disparu. Volumes I - XII: Histoires et réalité.

Marc-Antoine Vella et al (2013): Géoarchéologie du Rhône dans le secteur du pont Saint Bénézet au cours de la seconde moitié du deuxiéme millénaire apr  J.-C

 étude croisé e de géographie et des paléoenvironnements. (CEREGE UMR 7330 CNRS)

K. Söderlund: Opus cæmenticum. Betoni 3/95

 



Takaisin edelliselle sivulle