Jätteestä End-of-Waste -tuotteeksi 20 vuodessa
Yhdyskuntajäte ja osa teollisuuden jätemateriaaleista ovat kokeneet täydellisen mullistuksen viimeisen parin vuosikymmenen aikana. Jos suuntaa viitoitti 1990-luvulla jätteiden sijoittaminen kaatopaikoille, 2020-lukua lähestyessä jätettä nimikkeenä ei ole enää olemassakaan.
Jätemateriaalien kaatopaikkasijoittamiseen herättiin 1990-luvun lopussa, jolloin Euroopassa tutkittiin ja kehitettiin merkittävästi kaatopaikkarakentamista. Tulosten perusteella laadittiin kaatopaikkadirektiivi 1999/31/EY, joka toimii edelleen perusohjeistuksena jätteiden sijoittamiselle kaatopaikoille. Kaatopaikkadirektiiviä on kansallisesti täydennetty useilla asetuksilla ja ohjeilla, jotka ovat tukeneet jätteen modernia hyödyntämistä viimeisen 20 vuoden aikana. Kaatopaikkadirektiivin keskeistä sisältöä oli ympäristöä suojaavien pohjarakenteiden ja pintarakenteiden tekeminen jätteen läjittämisen jälkeen.
Kaatopaikan elinkaari muodostuu aktiivi- ja passiivivaiheesta. Aktiivivaiheen aikana pohjarakenteet toteutetaan ja jätettä läjitetään kaatopaikan läjitysalueelle tyypillisesti 10–25 vuoden ajan (kuva 1). Tämän jälkeen alkaa passiivivaihe, jolloin kaatopaikka suljetaan ja sen käyttäytymistä seurataan, kunnes sieltä vapautuvien haitta-aineiden määrä loppuu tai muuttuu ympäristön suojaamisen kannalta merkityksettömäksi.
Kuva 1. Kaatopaikan elinkaaren vaiheet. Esitetyt ajanjaksot ovat tyypillisiä Suomelle ja voivat vaihdella tapauskohtaisesti. (Modified after Laner et al., 2012).
2010-luvulla kotitalousjätteiden ja teollisuusjätteiden lajittelu käynnistyi laajamittaiseksi liiketoiminnaksi ja kaatopaikat muuttuivat jätekeskuksiksi, joissa erilaisia lajiteltuja jätejakeita alettiin käsitellä erilliskäsittelynä. Tämä vaikutti merkittävästi jätemäärän laskuun, koska lajiteltavat jätejakeet eivät enää menneet sekajätteenä kaatopaikan penkkaan, vaan niitä alettiin kierrättämään ja uusiokäyttämään.
Toinen merkittävä muutos tapahtui 2010-luvun lopussa, jolloin aloitettiin yhdyskuntajätteen hyödyntäminen energiakäyttöön. Suomeen rakennettiin polttolaitoksia, joissa polttoaineena käytettään kotitalouksilta kerättyä yhdyskuntajätettä. Nämä tekijät pudottivat kaatopaikalle läjitettävän jätteen määrään murto-osaan aikaisemmasta läjitysmäärästä (kuva 2).
Kuva 2. Yhdyskuntajätteiden määrä käsittelytavoittain Suomessa vuosina 2003–2017 (Tilastokeskus, 2019).
Maarakennusasetuksen voimaan tuleminen vuonna 2006 mahdollisti muun muassa rakennusjätteen, murskatun betonin ja tiilen hyödyntämisen maarakennuskäyttöön. Maarakennusasetusta päivitettiin vuoden 2017 lopussa, jolloin useita teollisuudesta tulevia jätejakeita ja energiakäyttöön hyödynnetyn yhdyskuntajätteen polttojätteitä, tuhkia, pystyttiin hyödyntämään aikaisempaa laajemmin maarakennuskäytössä. Samalla asetuksen piiriin tulivat muun muassa asfalttijätteet ja ajoneuvoista poistetut renkaat. Päivitetty asetus mahdollistaa väylien, kenttien ja vallien rakentamisen aikaisempaa kattavammin kiertotalouden materiaaleista.
Kesällä 2018 Euroopan komissio teki muutoksen jätedirektiivin artiklaan 6 (EU) 2018/851, joka ”räjäytti pankin”. Jätedirektiivin muutoksen keskeisenä lähtökohtana on mahdollisuus toimipaikkakohtaisesti tai Valtioneuvoston asetuksella lopettaa jätemateriaalin jätteeksi luokittelu. Edellytyksenä on, että jätteestä valmistettu uusiomateriaali ei sisällä terveydellisiä tai ympäristölle haitallisia riskitekijöitä. Lisäksi hyödyntämistoimien avulla korvataan neitseellisiä materiaaleja soveltuvissa käyttökohteissa. Tätä prosessia kutsutaan End-of-Waste -menettelyksi, jonka seurauksena jätemateriaali lakkaa olemasta jätettä, eikä siihen EOW -menettelyn jälkeen enää sovelleta jätelain säännöksiä.
Jätteiden käsittely on toimialana läpikäynyt valtavan muutoksen viimeisen 20 vuoden aikana, jossa jätteen keräämisen, loppusijoittamisen, kierrättämisen, lajittelun, uusiokäytön ja lopulta End-of-Waste:n kautta on päädytty jätemateriaalin jätestatuksen poistamiseen.
Pääosa kodin jätteistä voidaan lajitella ja kierrättää, jonka jälkeen uusiokäyttöön kelpaamaton jäte kerätään ja viedään polttolaitokseen. Polttamisesta saatu energia hyödynnetään esimerkiksi kaukolämpöverkon lämmitykseen ja poltosta muodostunut tuhka käsitellään, jonka jälkeen se on hyödynnettävissä maarakentamisen käyttöön. Roskapussista ei enää päädy mitään kaatopaikalle, vaan jäte hyödynnetään muun muassa energiakäytössä ja sillä korvataan neitseellisiä raaka-aineita.
Se, mitä nykyisin tapahtuu kaatopaikkojen läjitysalueille, on hyvä kysymys. Elinkaaritarkastelun näkökulmasta modernit kaatopaikkadirektiivin mukaiset läjitysalueet eivät ehtineet saavuttaa niiden elinkaaren loppua ja suuri osa läjitysalueista ei koskaan tule saavuttamaan ympäristöluvassa hyväksyttyä täysimääräistä jätemäärää. Tämä lienee hinta jätteiden hyödyntämisen kehitykselle, mutta kokonaistaloudellisesti tarkasteltuna uusio- ja kiertotalouden materiaalien hyödyntäminen on järkevämpää, vaikka meillä jää käyttämättä runsaasti kaatopaikkojen läjitysalueita eripuolille Suomea.
Hannu Aurinko
RILin hallituksen jäsen
Toimitusjohtaja, Laatuinsinsinöörit Oy
