Tuomas Särkilahden blogi: Mitä jos sinulle tapahtuisi jotakin?
Mitä jos sinulle tapahtuisi jotakin?
Oletko pysähtynyt miettimään, miten lapsesi selviäisivät, jos sinulle sattuisi jotakin? Entä kumppanisi? Jäisikö valmentamasi joukkue ilman valmentajaa ja ystävä ilman juttuseuraa? Kuinka suureen joukkoon ihmisiä se vaikuttaisi, että et olisikaan enää läsnä?
Nämä kysymykset voivat tuntua ikäviltä. Tällaista kuitenkin pohdimme työpajassa, johon osallistuin vastikään. Työpaja kuuluu konseptiin, jonka avulla tähtäämme Skanskassa kulttuurimuutokseen työturvallisuudessa.
Edellä esitetyt kysymykset ovat aina pysäyttäviä, ja niiden pohtiminen työtovereiden kanssa saattaa tuntua vaikealta. Keskustelussa saattaa tulla esiin uusia puolia sekä itsestä että muista – jopa sellaisista ihmisistä, jotka luulit tuntevasi ennestään. Keskustelun hyöty tulee siitä, että kun tunnet työkaverisi paremmin, kannat heistä myös huolta eri tavalla kuin ennen. Ja kun itse ajattelee seurauksia, joita koituisi vakavasta sairastumisesta tai kuolemasta, ei tee mieli ottaa turhia riskejä.
Kulttuurimuutokseen eivät perinteiset insinöörien keinot riitä
Työpaja, jossa käsittelimme näitä aiheita, keskittyi teemaan, jota kutsumme Skanskalla nimellä LIFE – Minä välitän. Hanke todentaa yhtä Skanskan arvoista: Välitämme ihmisistä ja ympäristöstä. LIFE ei ole meille uusi kertaluonteinen projekti tai kampanja, vaan tähtää muutoksiin tavassamme suhtautua turvallisuuteen. Tavoitteena on hidas mutta pysyvä kulttuurin kehittäminen, ei uusien työturvallisuustyökalujen nopea käyttöönotto.
Kun kyse on kulttuurimuutoksesta, perinteiset johtamistavat eivät juuri anna siihen eväitä. Me insinöörit olemme tottuneet asettaman tavoitteita ja mittaamaan edistymistä. Tunnettu mottohan kuuluu: sitä saat, mitä mittaat. Olemme harjaantuneet tekemään suunnitelmia ja raportoimaan poikkeamia. Näin työturvallisuuttakin on rakennusalan yrityksissä johdettu ja johdetaan edelleen. Kulttuurimuutosta ei kuitenkaan viedä läpi niin kuin rakennusprojektia, jolla on alku ja loppu, budjetti ja aikataulu. Kulttuurimuutokseen on saatava kaikki mukaan eri organisaatiotasoilta, sillä kulttuuri on se monimutkainen systeemi tai malli, miten toimimme yhdessä. Sitä ei voi mitata perinteisillä mittareilla, vaan kulttuurin pitää tuntua oikealta ja hyvältä.
Tapaturmatilastot ovat parantuneet vuosikausia työkaluilla, joissa keskitytään havainnointiin, mittaamiseen ja raportointiin. Nämä mittarit ovat erittäin tarpeellisia, ja niillä on paikkansa. Ne eivät kuitenkaan ole riittäneet siihen, että jokainen pääsisi terveenä kotiin jokaisen työpäivän päätteeksi.
Tunteet ja asenteet käyttöön
Joskus perusmyönteisenkin mielen valtaa voimattomuus, kun kehitystä ei näytä tapahtuvan. Näin minullekin on työturvallisuuden kohdalla joskus käynyt. Heti rakentamisen volyymien kasvaessa lisääntyvät myös tapaturmat. Samalla tulee tunne, että mitä tässä nyt enää keksii, kun tulosta ei vain näytä tulevan kovasta yrityksestä huolimatta. Kun ”kovat” työkalut eivät enää kohenna turvallisuustasoa, on aika ottaa käyttöön hyvin toisenlaiset keinot: ne jotka vaikuttavat tunteisiin ja asenteisiin.
Isossa-Britanniassa LIFEä on sovellettu seitsemän vuoden ajan ”kovien” työkalujen rinnalla, ja tulokset alkavat näkyä. Olen tavannut Britanniassa jättimäisistä hankkeista vastaavia projektinjohtajia, jotka ovat hyvin sitoutuneita turvallisuuskulttuurin edistämiseen, vaikka heillä on todella paljon muutakin mietittävää päivittäisessä työssään.
Kohtalonkysymys on se, miten sitoutamme aliurakoitsijat mukaan kulttuurimuutokseen. Ilman heitä toteutus jää auttamatta torsoksi. Aliurakoitsijoiden tapaturmataajuus on Skanskan työmailla selvästi korkeampi kuin omien työntekijöidemme.
Kaikkia töitä ei työmaalla voi tehdä työnjohdon valvovan silmän alla. Jos asenne on kunnossa niin omassa organisaatiossa kuin aliurakoitsijoilla, ihminen tekee työt turvallisesti silloinkin kun pomo ei ole vahtimassa.
Tuomas Särkilahti
RILin puheenjohtaja
